”Koristetta etsimässä” näyttely tm-galleriassa tammikuussa 2018
Joka aamu kohta herättyäni pitelen kädessäni kahvikuppiani, joka on saanut muotokielensä joessa muovautuneesta kivestä. Ihailen tämän vaalean harmaan posliinin virheettömyyttä enkä luopuisi sen käytöstä mistään hinnasta. Kuppi asetteineen kuuluu Timo Sarpanevan 70-luvulla suunnittelemaan Suomi-astiastoon, ja sitä voi eittämättä kutsua pohjoismaisen muotoilun klassikoksi.
Kuitenkin, tämä puhtaan muodon ilmentymä on paljastunut tuottavan koristeita hyvinkin luonnollisella tavalla. Jossain vaiheessa aloin pistää merkille kupin ulkopinnassa hentoiset tahrat, jotka syntyivät aamukahvilla. Kahvin juomisen lopputuloksena nautintoaineeni asettui fajanssille uusiin ja erilaisiin kuvioihin. Edessäni oli orgaanisia kuvioita orgaanisella muodolla. Aloin kerätä näitä muodostelmia ja pitkän mietinnän ja useiden materiaalitunnustelujen jälkeen päätin käyttää pieniä kivenpaloja jälkien tallentamiseen: mosaiikki osoittautui sopivaksi menetelmäksi tehtävään.
Käsityön päästyä käyntiin voitin häpeäntunteen, joka kumpusi prosessin luonteesta. Likasinhan objektin huulillani suu täynnä kuumaa nestettä, nautin tahraisuudesta haluten vielä esitellä lopputuloksen. Kiinnostukseni on kuitenkin puhtaan visuaalinen etteikö myös fysikaalinen. Mm. leuan anatomia, astian muoto, seinämän paksuus ja kallistuskulma vaikuttavat jälkien kehittymiseen. Usein näenkin itseni ja kupin koneena, joka tuottaa tietoa tahrakuvioiden muodossa.
Kunkin työn koko on n. 9 x 16 cm. Miellän ne kannettaviksi taideteoksiksi, ovathan ne kutakuinkin kännykän kokoisia. Joka tapauksessa niitä on mukava pidellä kädessä. Ripustusta ajatellen tm·galleria on sarjalle ideaalinen tila. Mosaiikkipalojen pieni koko, n.3 x 3 mm, ottaa mittaa gallerian kuutioihin. Työt tulevat riviin tietyn välimatkan päähän toisistaan kiertäen koko gallerian. Esillepanolla pyrin luomaan mielikuvan boordinauhasta, joka viestittäisi koristeen olemassaolosta.
Blankon käsite on ajattelulle aina haaste: biologisina olentoina etsimme tyhjyydestä tahtomattammekin merkkejä. Olen miettinyt, onko tahra modernismin oma ornamentti, jonka olemassaolo on väistämätön ja joka meidän olisi viisainta hyväksyä. Vai olisimmeko valmiita täyttämään täyttämättömän ja ottamaan ornamentin jälleen käyttöön?
Oma taustani suhteessa suomalaisen modernismin estetiikkaan on kaksijakoinen. Vartuin ympäristössä, jossa vaalittiin modernistista kauneuskäsitystä, mutta jossa samaan aikaan modernismin kieltämällä ornamentilla (kohdallani karjalaisella) oli sekä oma merkityksensä että historiansa. Käytännössä nämä kaksi järjestelmää elivät kasvuympäristössäni rinnakkain, vaikka ne eivät olleetkaan toisilleen olemassa. Jollain tapaa tämä ristiriitainen malli elää mielessäni tänäkin päivänä. Ja ehkäpä juuri tällä projektillani, jossa olen löytänyt kahvitahroja pelkistetyltä muodolta, työstän tätä modernin ja perinteen skismaa katsomalla modernismia lian läpi.
Hannele Kumpulainen