Joka aamu kohta herättyäni pitelen kädessäni kahvikuppiani, joka on saanut muotokielensä joessa
muovautuneesta kivestä. Ihailen tämän vaalean harmaan posliinin virheettömyyttä enkä luopuisi
sen käytöstä mistään hinnasta. Kuppi asetteineen kuuluu Timo Sarpanevan 70-luvulla
suunnittelemaan Suomi-astiastoon, ja sitä voi eittämättä kutsua pohjoismaisen muotoilun
klassikoksi.
Kuitenkin, tämä puhtaan muodon ilmentymä on paljastunut tuottavan koristeita hyvinkin
luonnollisella tavalla. Jossain vaiheessa aloin pistää merkille kupin ulkopinnassa hentoiset tahrat,
jotka syntyivät aamukahvilla. Kahvin juomisen lopputuloksena nautintoaineeni asettui fajanssille
uusiin ja erilaisiin kuvioihin. Edessäni oli orgaanisia kuvioita orgaanisella muodolla. Aloin kerätä
näitä muodostelmia ja pitkän mietinnän ja useiden materiaalitunnustelujen jälkeen päätin käyttää
pieniä kivenpaloja jälkien tallentamiseen: mosaiikki osoittautui sopivaksi menetelmäksi tehtävään.
Käsityön päästyä käyntiin voitin häpeäntunteen, joka kumpusi prosessin luonteesta. Likasinhan
objektin huulillani suu täynnä kuumaa nestettä, nautin tahraisuudesta haluten vielä esitellä
lopputuloksen. Kiinnostukseni on kuitenkin puhtaan visuaalinen etteikö myös fysikaalinen. Mm.
leuan anatomia, astian muoto, seinämän paksuus ja kallistuskulma vaikuttavat jälkien
kehittymiseen. Usein näenkin itseni ja kupin koneena, joka tuottaa tietoa tahrakuvioiden muodossa.
Kunkin työn koko on n. 9 x 16 cm. Miellän ne kannettaviksi taideteoksiksi, ovathan ne kutakuinkin
kännykän kokoisia. Joka tapauksessa niitä on mukava pidellä kädessä. Ripustusta ajatellen
tm·galleria on sarjalle ideaalinen tila. Mosaiikkipalojen pieni koko, n.3 x 3 mm, ottaa mittaa
gallerian kuutioihin. Työt tulevat riviin tietyn välimatkan päähän toisistaan kiertäen koko gallerian.
Esillepanolla pyrin luomaan mielikuvan boordinauhasta, joka viestittäisi koristeen olemassaolosta.
Blankon käsite on ajattelulle aina haaste: biologisina olentoina etsimme tyhjyydestä
tahtomattammekin merkkejä. Olen miettinyt, onko tahra modernismin oma ornamentti, jonka
olemassaolo on väistämätön ja joka meidän olisi viisainta hyväksyä. Vai olisimmeko valmiita
täyttämään täyttämättömän ja ottamaan ornamentin jälleen käyttöön?
Oma taustani suhteessa suomalaisen modernismin estetiikkaan on kaksijakoinen. Vartuin
ympäristössä, jossa vaalittiin modernistista kauneuskäsitystä, mutta jossa samaan aikaan
modernismin kieltämällä ornamentilla (kohdallani karjalaisella) oli sekä oma merkityksensä että
historiansa. Käytännössä nämä kaksi järjestelmää elivät kasvuympäristössäni rinnakkain, vaikka ne
eivät olleetkaan toisilleen olemassa. Jollain tapaa tämä ristiriitainen malli elää mielessäni tänäkin
päivänä. Ja ehkäpä juuri tällä projektillani, jossa olen löytänyt kahvitahroja pelkistetyltä muodolta,
työstän tätä modernin ja perinteen skismaa katsomalla modernismia lian läpi.
Hannele Kumpulainen