ELLENDÄN –Koristeen vuoro

Tein keruumatkan Karjaloihin alueille, jotka nykyisin kuuluvat tai ovat kuuluneet Suomeen ja alueille, jotka eivät koskaan ole olleet osa Suomen valtiota. Etsin matkallani tahroja niiden muodot tallentaen. Tämän kokoelman pohjalta olen kehitellyt ornamentaalisen maalaussarjan, jonka muotokieli on sukua keruualueiden perinteiselle käsityömenetelmälle, punapoiminnalle.
Viittaan tahralla karjalaisuuteen, joka on koettu ongelmaksi Suomessa, Neuvostoliitossa ja Venäjällä. Suomen puolella ortodoksiset rajakarjalaiset kielensä, perinteidensä ja uskontonsa vuoksi eivät sopineet vallinneeseen yhtenäiskulttuuriin. Kirjassaan Vaietut ja vaiennetut – Karjalankieliset karjalaiset Suomessa (2017, SKS) kielitieteen professori Anneli Sarhimaa tiivistää karjalankielen osan: ”Toinen maailmansota vakiinnutti karjalan kielelle reilusti yli puoleksi vuosisadaksi juuri sellaisen roolin suomalaisessa yhteiskunnassa kuin erilaiset suomalaistajat olivat sille jo autonomian ajalta ja erityisen päämäärätietoisesti 1920- ja 1930- luvuilla kaavailleetkin: tehokkaasti taka-alalle työnnetty ja vaiettu kielimuoto, jonka tulisi kadota vähin äänin ja rikastuttaa suomalaisuutta murrekirjallisuuden ja arkistomateriaalien muodossa.”
Kulttuurin puolella poliittinen karelianismi poimi karjalaisuudesta sen ideologiaan sopivat ainekset jättäen huomiotta karjalaisuuden ominaispiirteet, jotka koettiin liian itäisinä, jopa saastaisina. Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen alettiin kajota ortodoksisen kirkkoarkkitehtuurin muotokieleen, joka nähtiin venäläisenä jäänteenä. Pitkälle sotien jälkeenkin karjalankielisessä ortodoksiväestössä nähtiin vihollista eikä sen kulttuuria haluttu esiin. Monet karjalaiset ovat eri aikoina muuttaneet nimensä suomalaisiksi vierasperäisyyden vuoksi. Syrjinnästä löytyy tutkimustietoa aina 80-luvulle asti.
Neuvostoliiton toimet karjalaisia kohtaan olivat hyvin tuhoisia rajan molemmin puolin, eikä Venäjän valtion voi juurikaan sanoa korjanneen näitä jälkiä. Kokonaisuudessaan voisi todeta karjalaisuuden pusertuneen kahden toisilleen vastakkaisen aatemaailman väliin.
Karjalan kieli on kotoperäinen kieli ja suomen lähin sukukieli, jota on puhuttu historiallisessa Suomessa yhtä kauan kuin suomea. Hyvin kieltä puhuvia arvioidaan olevan Suomessa n. 11 000, kieliyhteisöön kuuluu n. 30 000. Kieli on vakavasti uhanalainen. Tästä huolimatta karjalalle ei ole myönnetty laillista asemaa, joka antaa turvaa saamelais- ja viittomakielille sekä romanikielelle.
Karjalan kieltä ja kulttuuria alettiin elvyttää 2000-luvun alussa, jolloin myös kielitieteellinen tutkimus alkoi voimistua. Yhteisöön kuuluu myös Venäjällä asuvien karjalaisten lisäksi Karjalan tasavallasta Suomeen muuttaneita karjalaisia, osa heistä tutkijoita.
Ellendän (suomeksi ymmärrän) oli ensimmäinen karjalankielinen sana, jonka opin lapsena karjalaiselta äidiltäni. Karjalaisten sulautuminen suomalaisuuteen on ollut sydäntä särkevä tapahtumien ketju, vaikka mitätöinnin taustasyitä voi ymmärtääkin ajanjakson huomioon ottaen. Vaikeaa on kuitenkin hyväksyä, että kokonaisen väestönosan historia on häivytetty kouluopetuksestamme. Entä kuinka Suomen taidehistoria ymmärretään – karjalaisen kulttuurin kera vai ilman? Historiallinen itseymmärryksemme on tältä osin vajaa.
Karjalaisen ornamenttini voimanlähteinä toimivat viha ja häpeä, mutta niin myös rakkaus ja luottamus. Ornamentti kutsuu ylenpalttista, sille mikään ei ole turhaa. Se antaa tilan jatkuvalle, paikan paikattomalle.

KIITOKSET:
Taiteen Keskustoimikunta
Suomen Kulttuurirahasto